IHMISEN ARVOKKUUS

Ihminen on biologinen olento, joka henkisesti ja tarttuma- taidoiltaan eroaa useimmista muista luontokappaleista. Hän luulee toimivansa järkiperäisesti, mutta todellisuudessa hänen viettinsä ja tunteensa ohjaavat häntä järkeä enemmän. Ihmisen toimintaan vaikuttavat hänen kulttuurinen ympäristönsä ja siitä opittu arvoperustainen valinta ja moraaliset mallit, kuten uskonto.

Näistä lähtökohdista me arvioimme, hyväksymme, kammoksumme ja tuomitsemme muita ja asetamme itsemme maailmankuvaamme.

Ajatteluumme on eniten vaikuttanut antiikin Kreikan filosofiat, kristinusko ja länsimainen humanismi.

Kristilliseen ajatteluun liittyy käsitys itsestämme Jumalan kuvana: ”Tehkäämme ihminen kaltaiseksemme.”

Jeesuksen opetuksen mukaan ihmisen minuus on hänen käsityksensä itsestään.

Perimmiltään ihmisen arvokkuuden käsite on uskomus, että kaikilla ihmisillä on erityinen arvo, joka liittyy ainoastaan heidän ihmiskuvaansa. Sillä ei ole mitään tekemistä heidän luokkansa, rodun, sukupuolen, uskonnon, kykyjensä tai minkään muun tekijän kanssa paitsi heidän ihmisyys.

Termi "arvokkuus" on kehittynyt vuosien varrella.

Alun perin latinan, englannin ja ranskan sanat "arvokkuus" eivät liittyneet mitenkään henkilön sisäiseen arvoon. Ne olivat paljon lähempänä jonkun "ansiota". Jos joku oli "arvokas", se tarkoitti, että hänellä oli korkea asema. He kuuluivat kuninkaallisiin tai kirkkoon, tai vähintäänkin heillä oli rahaa.

KUVAMME visualisoi ihmisen arvokkuuden käsitteen kehityksen sen alkuperäisistä merkityksistä, jotka liittyivät asemaan ja ansioon, nykyaikaiseen ymmärrykseen ihmisen sisäisestä arvosta, joka ei riipu ulkoisista tekijöistä. Kuvassa on havainnollistettu siirtymää historiallisesta perspektiivistä, jossa arvokkuus yhdistettiin korkeaan asemaan, kuninkaallisuuteen tai vaurauteen, kohti nykyaikaista näkemystä, jossa erilaiset ihmiset seisovat yhdessä, yhdistyneinä ihmiskuntana. Tämä korostaa ihmisen arvokkuuden muutosta eliittien merkistä universaaliksi oikeudeksi, jonka Yhdistyneet Kansakunnat tunnusti Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa vuonna 1948.

Minuus on viime vuosikymmeninä alkanut suuntautua yhä enemmän itseen ja oman henkilökohtaisen, kaikkinaisen vapauden ja oikeuden korostumiseen. Emme muista elämän perus- totuutta katoavaisuudesta: sinun ei tarvitse kuin odottaa – ja kaikki on ohi.

Syntyisikö kansalaisyhteiskunta paremmin, jos ihmisten itsensä annettaisiin toimia enemmän, vähemmin normein ja omaehtoisesti instituutioiden tai markkinoiden sijaan?

Sata vuotta sitten Suomi rakennettiin näin alusta loppuun ja syntyi pankkilaitos, kauppa, puhelinliikenne, kirjastolaitos ja neuvolajärjestelmä. Silloin ei ollut kuitenkaan kyse ”valinnan- vapauden” kautta luovutettavasta liiketoiminnasta jättiyrityksille.

Pitää kuitenkin huomata, että ihmisten oma aloite on herännyt. YhteIsliike kasvaa mutta eri lailla kuin ennen, se tapahtuu enemmän hetkessä ja vailla raskasta muotoa. mutta samalla intohimolla, palolla ja yhteishengellä kuin seuroissa, liikkeissä ja osuuskunnissa viime vuosisadan alussa ennen itsenäisyyden aikaa, kun Suomen perustaa luotiin.